Jäsenkorjauksen historia Suomessa

Kiireestä kantapäähän

Suomalainen kansanparannusperinne elää. Se edelleen rakentuu ja kasvaa monimuotoisessa dynaamisessa vuorovaikutussuhteessa ympäröivään maailmaan ja yhteiskuntaan. Se muotoutuu rakenteisiin ja ajassa vallitseviin käsitteisiin; fysiologian ja anatomian tietämykseen sekä niihin liittyvän tieteellisen tiedon kehitykseen ja tiedollisiin muutoksiin kansainvälisessä ja suomalaisessa tutkimuksessa. Kansanperinteen käsitteistön muotoutuessa nykyaikaan soveltuvaksi ei se kuitenkaan ole hävittänyt juuriaan ja perustaansa, minkä ytimenä on ennen kaikkea ymmärrys ihmiskehon kokonaisvaltaisuudesta ja sairauskäsitysten muotoutuminen tämän pohjalta. Myös ihmisen suhde osana ympäröivää luontoa ja luonnontieteellistä todellisuutta on osa suomalaiseen kansanparannukseen liitettävää maailmankuvaa.

Käsitys ihmisestä kokonaisuutena sekä kokonaisuuden hahmottaminen hoidollisena lähtökohtana on myös modernin jäsenkorjaustaidon ydinajatus. Koska ihmisen keho toimii saumattomana fysiologisena kokonaisuutena on se myös hoidettava kokonaisvaltaisesti; näin on kansanparannuksen piirissä ajateltu läpi vuosisatojen, jollei vuosituhansien aina näihin päiviin saakka. Suomen kielessä on jäsenkorjaukseen liittyen säilynyt joitakin ilmauksia viitaten menneeseen aikaan, jolloin jäsenkorjaus kansanparannusmuotona oli vielä yleistä kaikkialla Suomessa ja osa maatalousvaltaisten yhteisöjen arkipäiväistä elämää. Vieläkin ”tarkkailemme kiireestä kantapäähän” ihmistä josta haluamme syystä tai toisesta tehdä pikaisen arvion. “Kiire” merkitsee vanhahtavassa kielenkäytössä päälakea joten ”kiireestä kantapäähän” katsoessamme arvioimme toisen ihmisen “päästä jalkoihin”.

Symmetria tukirangan luonnollisena tilana

“Kiireestä kantapäähän” on myös konkreettisesti ollut menneen ajan jäsenkorjaajan lähtökohta hoitotilanteen alkaessa. Kipujen vaivaama potilas on asetettu lattialle tai penkille selälleen ja tasapainotekijät on mitattu silmämääräisesti tai asiaan kehitettyjä apuvälineitä, kuten mittauskeppiä hyväksi käyttäen. Saadun mittaustuloksen mukaan ja esimerkiksi kehon vasemman ja oikean puoliskon mittaeroja tarkkaillen on parantaja aloittanut hoitonsa, arvioinut vaivan laatua sekä taidoillaan jäsenkorjaajana pyrkinyt korjaamaan tasapainotekijöitä horjuttavat ongelmat lihaksissa, jänteissä sekä nivelissä.

Mittaaminen on myös suoritettu päälaesta vuorotellen molempien jälkojen kantapäähän; vastakkaista jälkojen ja käsien ristimittaa on hyödynnetty suoritettaessa ”kohtauksesta mittaamista”. Nimittäin entisajan ihmisen raskas ja kehoa toispuoleisesti rasittava pitkäaikainen fyysinen työ metsissä ja pelloilla saattoi rasittaa kehoa ja vääntää keskivartalon vatsalihakset niin pahoin kramppiin että seurauksena saattoi olla jopa pahoinvointikohtaus. Tarvittavan mittauksen jälkeen kouristuksessa ollut keho tasapainoitettiin kudoksia hieromalla, lyhyemmässä ristimitassa olleita raajoja vetämällä tai perusteellisemmin lihaksia ja niveliä käsittelemällä. Kehon jännitys laukesi, symmetria korjaantui ja vaiva näin parani. Myös vastasyntyneen kehon symmetriaan kiinnitettiin huomiota. Heti syntymän jälkeen vastakkaisten raajojen ristimitta tarkastettiin ja näin kyettiin havannoimaan synnytyksen yhteydessä niveliin kohdistuneet vauriot tuoreeltaan sekä korjaamaan ne.

Kehon tukielimistön symmetria ja sitä ajatusta hyödyntäen kehon kivuttomaan luonnolliseen tilaansa palauttaminen on yleensäkin ollut menneen ajan hoidollisen ajattelun tavoite. Keinot ja tavat ovat kuitenkin suuresti vaihdelleet paikallisesti kehittyneen jäsenkorjausperinteen sekä parantajan omien kykyjen ja ymmärryksen mukaan. Vaikka Suomessa on jäsenkorjausperinne ennen kattanut koko maan löytyy arkistoitua kirjallista tietoa sekä tallennettuja kuvauksia hoitotilanteista hyvin vähän. Syynä saattaa olla tutkijoiden kiinnostuksen suuntautuminen ja etnografisen tallennuksen keskittyminen magiaan eli loisuihin ja taikoihin arkisemman jäsenkorjauksen jäädessä näin kiinnostuksen puuttuessa tallentamatta. Mutta eivätpä jäsenkorjaajatkaan ole välttämättä olleet halukkaita paljastamaan kansanperinteen tallentajille salojaan. Parantajan omaama tieto usein on kulkenut perintönä suvun sisällä “isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle”, joten kyseessä on ollut eräänlainen suvun oma sisäinen pääöma, joka on ehkä taannut arvostetunkin aseman yhteisössä. Myös kriteerit parantajaperinteen jatkajaa kohtaan ovat ennen olleet korkeat; hyvältä parantajalta vaadittavat synnynnäiset ominaisuudet on katsottu olevan vain harvalla ja valitulla ja näin osaltaan myös tallentajien ymmärryksen ulottumattomissa.

Muutamia viittauksia jäsenkorjaukseen löytyy Samuli Paulaharjun kuvaamana:

“…Onpa hierojamuorikin hiukan tietäjän lahkoa, tuntee ja tietää ihmisen jäsenet, suonet ja sisuskalut ja luisilla sormillaan kiskoo, liikuttelee ja nytystelee kuivettuneet ja läjäytyneet suonet, sekä pintasuonet että valtimot ja sydänsuonet, sekä peukalo- että jalka- ja hermosuonet, napalyöppärit ja selkävuoletkin, hieroo hivuttelee kaikki suonet ja jäsenet vereviksi ja notkeiksi sekä asettelee ne oikeille sijoilleen. Hän se saattaa myös huppuhauteet rakennella yskätautiselle sekä rutistella pois kiusallisen ronkankolottajan ja vielä jaloillaan tallaten karkoittaa selänkirvestäjän, joka joskus oikein pahasti työntekijän selkää rouhaisee. ”

 

“Kansanomainen lääkintätietous” Matti Hakon toimittamana tietää kertoa iskias-vaivasta seuraavaa:

Hissiäisellä kuuluu vanha kansa tarkoittavan iskiashermoa. Parannus on seuraava. 1. Jalalle annetaan voimakas hieronta varpaan nenästä aina lanteitten ja selän yhtymäpaikkaan asti. Hermoa painavat lihakset otetaan molempien kämmenien väliin voimakkaasti hierottavaksi, samalla annetaan luja hermopuristus; 2. Rumpataan jalkaa edestakaisin vetämällä ja työntämällä, että lyhentynyt jalka venyy täyspituiseksi; 3. Nyt pidetään sairasta suolakylvyssä tai lipeäkylvyssä, jossa on kaksi lusikalliusta tärpättiä; 4. Hikoiluaineena käytetään kuumaa viinimarjamehua; 5. Liikuntaa paljon, mutta se pitää käyttää hyödylliseen työhön”

(Savonlinna)

 

Sisäelinten luonnollinen epäsymmetria on osattu ottaa huomioon kun ”reumatismia” on paranneltu:

Otetaan santaa ja se pestään. Sitten se pannaan kankaiseen pussiin ja joukkoon runsaasti suolaa. Pussi kuumennetaan uunissa ja se pannaan oikean istumalihaksen alle, johon on sivelty parin kämmenen leveydeltä kotipolttoista tervaa. Sitten maataan pussin päällä n. 1-2 t. Tämä uusitaan ja tehdään 3-4 kertaa viikon aikana. Istumalihas on tervattava joka kerta uudelleen. Terva pannaan alaraajan kiinnityskohtaan. Suolaa ja santaa ei tarvitse uusia. Ne kuumennetaan vain. Jos sydän sattuu olemaan oikealla puolella, pannaan pussi vasemman istumalihaksen alle. Kun sitten lauantaina menee saunaan, pitäisi reumatismin olla poissa ruumiista. Jos vielä joskus tuntuu särkyä, voi hoidon uusia vähän ajan kuluttua.”

(Sippola)

 

Ennen piirilääkäreitä ei Suomessa ollut tieteellisen koulutuksen saanutta lääkärikuntaa, joten sairauksien hoito oli luonnollisesti kansan omien konstien ja asiaan erikoistuneiden parantajien ja jäsenkorjaajien varassa. Ensimmäinen piirilääkärin virka perustettiin Pohjanmaalle 1749 ja vuosisadan loppuun mennessä oli virkoja perustettu 11 kpl. Piirien alueet olivat kuitenkin varsin laajat erityisesti maan itäosissa, joten vielä 1800-luvun lääkärillä käynti ja kansan harjoittama oma parannustaito eli kansanparannus toimivat Suomessa rinnakkain. Lääkärit ja kansanparantajat nojasivat myös hoitokäytännöiltään samoihin periaatteisiin ja sen ajan lääketieteellisen tietämykseen kuten nelinesteoppiin. Vuosisadan vaihde toi selvän murroksen kansankulttuurin ja virallisen lääketieteen välille, mitä kiihdyttämässä oli Kansanvalistusseuran perustaminen 1874 ja kansanvalistustyön käynnistyminen. Kansanvalistustyö Suomessa pyrki johdonmukaisesti hävittämään kansan keskuudessa harjoitetun omaehtoisen hoitotyön, kuten jäsenkorjauksen mm. tuki- ja liikuntaelinongelmien osalta, ja siirtämään sen yksinomaan lääkäreiden haltuun.

Lainaus Kansanvalistusseuran julkaisusta ”Ensimmäinen apu tapaturmissa” 1901

…Tähän liitettään vielä seuraavat yksinkertaiset neuvot, jotka ovat otetut rautatieasemien seinille ripustetusta taulusta; ”Ensimmäinen apu tapaturmissa”

Sijoiltaan meno.

Tällä ymmärretään sellaista vammaa, jolloin ne luun päät, jotka muodostavat nivelen, ovat temmaistut irti toisistaan; tavallisin on sijoiltaan meno olkanivelessä. Vahingoittunut lähetetään heti lääkärin luo. Kenenkään muun ei pidä koetella sijalleen vetämistä eikä muuta sellaista, kuten kuitenkin usein tapahtuu. Nyrjähdyksistä ei koskaan saa sijalleen vetämistä yrittää. Kylmiä vesikääreitä asetetaan päälle.

Muutos kiihtyi 1900-luvun alussa kun apteekeissa siirryttiin nopeasti käsityönä valmistetuista lääkkeistä tehdastekoisiin ja röntgenkuvaus keksittiin 1895. Ensimmäinen kuvantamismenetelmä omaksuttiin nopeasti lääketieteeseen synnyttäen uuden lääketieteen haaran, radiologian, missä diagnoosin tekeminen perustuu röntgentutkimuksiin ja niissä havaittuihin löydöksiin. Suomessa ensimmäiset röntgensäteilyyn liittyvät turvausmääräykset annettiin jo 1932 mutta vielä 1957 julkaistu ”Emännän tietokirja” varoiteltuaan ensin iskiaksen omahoidosta ”…on suorastaan vaarallista koettaa itse erilaisilla linimenteillä, hieronnalla jne. parannella tätä vaivaansa; ainoastaan tarkka lääkärin tutkimus voi ratkaista mikä iskiaan aiheuttaja on…”  tuo esiin ”röntgenhoidon” ylivoimaisuuden: ”Nykyisin on useissa tapauksissa röntgenhoidolla onnistuttu huomattavassa määrin lyhentämään taudin kestoaikaa ja helpottamaan sen aiheuttamaa kipua.”

Ensimmäinen kunnanlääkäri palkattiin Viitasaarelle vuonna 1882 ja 1910-luvun alkuun mennessä oli Suomessa jo 159 kunnanlääkäriä.

Kansanvalistuksen harjoittama varoittelu ja pelottelu asennemuokkaajana teki tehtävänsä kaikkialla Suomessa, mutta toisaalta kansa edelleen luotti omiin ”jäsentohtoreihinsa”, kuten asia ilmaistaan Toivo Rautavaaran kirjassa ”Miten luonto parantaa: Kansanparannuskeinoja ja luontaislääketiedettä”, 1980.

””Isälläni oli sellainen polvivika, että polvilumpio nytkähti pois sijoiltaan. Tämä tapahtui useampia kertoja lapsuus- ja nuoruusaikanani. Isäni ei vikanaisella jalallaan pystynyt ottamaan askeltakaan. Kun vika ilmaantui, niin isäni käski valjastaa hevosen, hänet hoidettiin rekeen ja hän ajoi korjauttamaan polveaan Limingan Honkisuolla asuvalla Juho Hannilalla eli yleisesti kutsutulla jäsenkorjaaja Huru-Jussilla. Ensiksi Huru-Jussi siveli, hiveli ja hieroi polvea. Sitten hän nytkäytti polvilumpion paikoilleen ja isäni pystyi kävelemään kuin terve mies. Huru-Jussin kuoltua hänen poikansa Aaro on jatkanut isänsä ammattia.

Ylivieskassa asuessamme nuorimman poikamme lonkkanivel meni pois sijoiltaan. Hänet vietiin lääkäriin, hänen lonkkansa kuvattiin ja sitten hänet määrättiin vietäväksi Helsinkiin sairaalaan, jossa nivel olisi pantu paikoileen ja makuutettu poikaa puoli vuotta kipsissä. Vaimoni oli kuullut että Ylivieskan Niemelänkylällä asuu ”jäsentohtori” Hannes Myllylä. Hän vei poikamme Myllylän luokse. Jäsenkorjaaja sanoi, että lonkkanivel oli jo pitemmän aikaa ollut poissa paikoiltaan ja nivelkuoppaan oli kasvanut rustoa. Voiteen kanssa Myllylä hieroi hellävaraisesti niveltä ja sitten veti sen paikoileen. Lähtiessä hän varoitti: ”Nyt pitää olla varovainen, ettei nivel nyrjähdä kuopastansa”. Kului pari päivää ja poika oli lonkkansa puolesta aivan terve. Sitten hän hyppäsi alas tuolilta ja lonkka lähti sijoiltansa. Ei auttanut muu kuin viedä hänet takaisin Myllylälle, joka pani lonkkanivelen takaisin paikoileen. Mutta toista vuotta poikaa oli käytettävä joka toinen viikko hierotettavana, että rusto kului pois. Kun tuo reilu vuosi oli kulunut. niin jalka oli aivan terve ja poikamme pystyi melkoisiin urheilullisiin saavutuksiin, sellaisiin, jotka vaativat tervettä raajaa.

Raudaskosken koululla ollessamme vaimoni selkä nitkahti ja hän ei pystynyt laisinkaan liikkumaan. Hän makasi vuorokauden selällään vuoteessaan kykenemättä edes käännähtämäänkään. Lankoni haki Ylivieskan Niemelänkylästä jäsenkorjari Uuno Hakalan selkää parantamaan. Uuno Hakala hieroi selkää noin puoli tuntia voiteen kanssa ja sitten hän painoi sijoiltaan nitkahtaneen selkänikaman paikoilleen. Sitten Hakala sanoi vaimolleni: ”Nyt ylös sängystä ja kävelemään”. Vaimoni nousi ja alkoi kävellä lattialla, kuin selkä ei koskaan kipeä ollutkaan. Jälestä päin hän sanoi: ”Ette voi kuvitella, kuinka hyvältä se tuntui, kun selkään ei käynyt kipeästi. Tuollaista äkkiparannusta en olisi koskaan todeksi uskonut”.
Samainen Hakala paransi poikamme Timon jalat, jotka olivat kävelemättömässä kunnossa. Poika oli hyppinyt toveriensa kanssa lautatapulin päältä maahan ja siinä sivut nitkahtivat niin, että poka oli kannettava kotiin. Autolla hänet vietiin Hakalaan. Hakala hieroi sivuja pakarain päältä ja sitten hän painoi häntäluun seutua, että hiljainen rusahdus kuului. Hakala käski tämän jälkeen pojan kävelemään ja hän käveli niin kuin sivut eivät olisi koskaan kipeät olleetkaan.””

 

1980-luvun alussa aloitti lääkäri Antti Hernesniemi merkittävän, lähes kaksi vuosikymmentä jatkuneen tutkimusprojektinsa keskipohjalaisista jäsenkorjaajista. Opinnäytetyössään “Presentation of bonesetter-patient collaboration through “positiographical cinemanalysis” (1999) hän tutki, jäljensi piirroksin ja kuvasi erityisesti ullavalaisen kansanparantaja Ina Nygren Känsälän hoidossaan käyttämiä otteita sekä potilaan hoidon aikana tekemiä raajojen liikeratoja tarkkuudella, joita ei ollut aiemmin julkaistu kirjallisuudessa. Ina Känsälän merkittävyydestä alueen jäsenkorjausperinteen kehitykselle kertoo se, että useat tutkimuksen kohteena olleet alueen silloiset jäsenkorjaajat olivat itse saaneet Inalta hoitoa ja näin samalla oppineet jäsenkorjausasioita. Keskipohjanmaalla onkin jäsenkorjaus elävänä hoitomuotona säilynyt pisimpään alueen maatalousvaltaisuuden vuoksi ja erilaisiin ”jäsenvikoihin” kuten nyrjähdyksiin, venähdyksiin ja sijoiltaanmenoihin on lähes tasavertaisesti virallisen terveydenhuollon rinnalla haettu apua alueen taitavilta jäsenkorjaajilta.

Antti Hernesniemi perusti paikallisten jäsenkorjaajien Pentti Penttilän ja Olavi Mäkelän sekä asianharrastajien kanssa Kansanlääkintäseura r.y.:n vuonna 1986. Sen ydintoiminnoiksi määriteltiin seudulle tyypillisten kansanlääkintähoitojen tarjoaminen, niiden tutkiminen, julkaisu- sekä tiedotustoiminta. Antti Hernesniemen vielä toimiessa 1990-luvun alkuvuosikymmenellä Kansanlääkintäseuran johdossa aloitettiin Suomessa ensimmäisenä myös systemaattinen jäsenkorjauksen koulutus ulkopuolisille. Vuonna 1993 alkaneen perehdyttämistoulutuksen opettajina toimivat kaustislainen Pentti Penttilä ja ullavalainen Olavi Mäkelä.

Tänä päivänä jäsenkorjaajiksi Suomessa kouluttavat Kansanlääkintäseura ry. (kalevalainen jäsenkorjaus), Perinteinen jäsenkorjaus ry. sekä Suomalainen jäsenkorjaus ry. Kaustisen Kansanlääkintäkeskuksessa harjoitetaan ja koulutetaan myös ns. kaustislaista jäsenkorjausta eli lyhyempiä ongelma-alueisiin kohdistuvia osahoitoja. Kaikki eri nimikkeiden alla kulkevat suuntaukset perustuvat kuitenkin samaan vanhaan keskipohjalaiseen jäsenkorjaustaitoon.

Kuvat:

Parantaja apulaisineen Taivalkosken Loukonvaarassa

Kuva: Samuli Paulaharju 1917 / Museovirasto

https://www.finna.fi/Record/musketti.M012:KK3490:2249

Pekka Rissanen toimittaa ”kohtauksesta mittaamista”

Kuva: Ahti Rytkönen / Museovirasto

https://www.finna.fi/Record/musketti.M012:KK1482:560

Kohtausta mitataan, mittaajana Lasasen eukko

Kuva: Samuli Paulaharju 1917 / Museovirasto

https://www.finna.fi/Record/musketti.M012:KK3490:2225

Lähteet:

https://www.researchgate.net/publication/231536811_Hernesniemi_Antti_Presentation_of_bonesetter-patient_collaboration_through_positiographical_cinemanalysis_Medical_thesis_University_of_Oulu_1999

Kansanomainen lääkintätietous, 1957, toim. Matti Hako

Miten luonto parantaa, Toivo Rautavaara, WSOY 1980

http://www.kirjastovirma.fi/en/node/1348