Vanha kuin ihmiskunta itse

Niin kauan kun ihmiskunta on ollut olemassa on jäsenkorjausta käytetty erilaisten tuki- ja liikuntaelinten sairauksien hoitoon, kuten myös erilaisissa selkärangan ongelmissa. Tämän fyysisen hoidon muinainen luonne yltää siis tallentamattomaan esihistorian hämärään. Jäsenkorjaus on kehittynyt ajan saatossa rinnakkain laajalti monissa kulttuureissa eri puolilla maailmaa ja sitä on harjoitettu mm.Indonesiassa, Hawaijilla, Japanissa, Kiinassa, intiassa, Keski-Aasiassa, Meksikossa, Nepalissa, Venäjällä, Norjassa sekä tietenkin Suomessa.

Jäsenkorjaukseen liittyvä suullinen ja käytännöllinen perimätieto on siis myös tuhansia vuosia vanhaa ja ensimmäiset kirjalliset merkinnätkin voidaan jäljittää niin pitkälle kuin Hippokrateksen aikaan 460-355 ekr. ”Lääketieteen isänä” tunnettu antiikin kreikkalainen lääkäri Hippokrates katsotaan ainakin virallisen länsimaisen lääketieteen piirissä hänen jälkeensä jättämän aineiston perusteella olevan ensimmäinen joka selitti sairaudet luonnollisilla syillä, eikä esimerkiksi jumalten ja henkien aiheuttamina.

Myös lääketieteen myöhemmässä historiallisessa kehityksessä on monia viittauksia kansan parissa harjoitetun fyysisen hoitomenetelmän käytäntöihin. Avicenna (980-1037 CE) Baghdadista (tunnetaan myös ”lääkärien lääkäreinä”) kuvaili Hippokrates-tekniikoita lääketieteellisessä kirjassaan ”The Book of Healing”. Tämän kirjan latinankielinen käännös julkaistiin Euroopassa jolloin se vaikutti tutkijoihin, kuten Leonardo Da Vinciin, ja täten länsimaisen lääketieteen syntymiseen keskiajan lopulla.

Hippokratesin käyttämät jäsenkorjauksen menetelmät ilmestyivät uudelleen kirjoituksiin 1600-luvulla (Guido Guidin ja Ambrose Pare). Vuonna 1580 Pare, kuuluisa ranskalainen sotakirurgi, neuvoi käyttämään selkärangan manipulaatiota hoidettaessa erilaisia selkärangan ryhtivirheitä. Vuonna 1656 Friar Thomas kirjassaan “The Complete Bone Setter” kuvasi raajoihin kohdistuvaa jäsenkorjausta ja vuonna 1674 Johannes Scultetus sisällytti Hippokratesin manipulaatiomenetelmiä kirjaansa “The Surgeon’s Storehouse”

Näyttää siltä että 1800-luvulla lääkärit ja kirurgit yleisesti luopuivat selkärangan manipulatiivisestä käsittelystä ja suhtautuminen siihen muuttui. Syy tähän asennemuutokseen ei ole täysin selvää, mutta osaltaan on saattanut vaikuttaa lääkäreiden harjoittamien tekniikoiden umpimähkäisyys ja käden otteisiin liittyen tekijöiden lahjattomuus, jolloin käsittely koettiin turhaksi ja tehottomaksi. Ajassa vaivanneen tuberkuloosin heikentämään selkärankaan liittyvät käsittelyn vaarat myös tunnistettiin mikä on saattanut vaikuttaa lääkäreiden asenteisiin ja suhtautumiseen jäsenkorjaukseen erityisesti selkärangan käsittelyn osalta.

Näin jäsenkorjaus siirtyi uudelleen kylän parantajien hallinnoimaksi eri puolilla Eurooppaa ja Aasiaa. Epäilemättä nämä lukuisat jo unohduksiin jääneet sekä noitavainojen harventamat parantajat olivat sukupolvsta toiseen siirtäneet jäsenkorjauksen perinnetietoa ja parannustaitoa jo muinaisista ajoista, kauan ennen kuin se lääketieteen piirissä virallisesti tunnistettiin, mutta nyt he olivat paljon näkyvämmässä asemassa yhteiskunnassa.

Hippokrates ja hänen tekniikkansa

Hippokrates jätti jälkeensä paljon merkintöjä ja ohjeita koskien sairauksien havainnointia ja niiden hoitoa. Potilaiden hoidossa Hippokrates suositteli sellaisia yksinkertaisia keinoja kuten lepo, auringonvalo, liikunta ja oikea ruokavalio. Hän myös pyrki hoitamaan potilasta aina kokonaisuutena ja vältti ylimääräistä lääkevalmisteiden käyttöä.

 

Kirjoituksissaan “On the Articulations” (400 ekr.) Hippokrates kuvaa hyvin yksityiskohtaisella tavalla erilaisia menetelmiä, joilla kehon eri nivelten sijoiltaanmenot ja virheasennot korjataan.

Luiden ja nivelten vammat olivatkin tuolloin usein hoidon kohteena. Sijoiltaan menojen ja murtumien hoidossa saavutettiin myös hyviä tuloksia. Hoidossa käytettiin usein apuna erilaisia apuvälineitä kuten vipuja ja lastoituksia. Kuvaukset vaihtelevat siis hienovaraisesta nilkan synnynnäisen asentovirheen korjaamisesta enemmän voimaa vaativaan olkapään sekä voiman lisäksi myös apuvoimaa ja apuvälineitä vaativan lonkan sijoiltaanmenon korjaamiseen.

Ottaen huomioon sen kuinka puutteellista anatomian tietämys vielä tuohon aikaan oli teki Hippokrates hämmästyttävän tarkkoja diagnooseja sekä kehitti arvokkaita ja taitavia menetelmiä nivelten käsittelemiseksi. Monet hänen menetelmistään raajojen dislokaation korjaamiseksi ovat samoja tai samankaltaisia kuin nykyisinkin käytetyt menetelmät myös virallisen terveydenhuollon piirissä. Opitulla havainnoinnilla ja kliinisellä taidolla tutki Hippokrates niveliä tavalla joka kompensoi hänen epätäydellistä ymmärrystä varsinaisesta anatomiasta. Hän myös tunnisti selvästi subluksaation ja dislokaation välisen eron ja kirjoituksissaan toi esille sen, että nivelten osittaiset sijoiltaanmenot (subluksaatio) saattoivat tapahtua hyvinkin eriasteisesti.

“Dislokaation voi tunnistaa seuraavista oireista”, kirjoittaa hän Articulations-tutkielmassaan.”Koska ihmisen ruumiin osat ovat suhteessa toisiinsa, kuten kädet ja jalat, niiden nivelien ääntä olisi aina verrattava toiseen äänettömään, sekä toisin päin, eikä verrata niitä muiden ihmisten niveliin (yhden ihmisen nivelet ovat näkyvämpiä kuin toisen), vaan tarkastella potilasta ja varmistua onko nivelen ääni suhteessa toiseen poikkeava.”.

Hippokraten ohjeet nilkan synnynnäisen asentovirheen korjaamiseksi:
“Siksi eräät näistä synnynnäisistä virheasennoista, joskin vähäisessä määrin, voidaan korjata luonnolliseen tilaansa, ja erityisesti tämä koskee nilkkaniveltä. Suurin osa synnynnäisestä kampurajalasta on korjattavissa, paitsi ellei asentovirhe ole kovin merkittävä, tai se ei ole kiinnittynyt asentovirheeseen kovin nuorena. Parasta siksi, on hoitaa tällaiset tapaukset mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, ennen kuin jalan luiden liikerajoitus on kovin suuri, ja ennenkuin sääreen ehtii syntyä lihasmassan hävikkiä. On olemassa useampia kuin yhdenlaisia kampurajalkoja, joista suurin osa ei ole täydellisesti sijoiltaan, mutta on huonontunut liitettyen raajan tavanomaiseen pitämiseen tietyssä asennossa. Hoitoa tehtäessä on kiinnitettävä huomiota seuraaviin seikkoihin: painetaan nilkasta sääriluuta ja oikastaan se pois sisäkierrosta, tehdään vastapainetta kantaluulle suunnaten liike ulospäin niin että se saadaan linjaansa, jotta virheasennossa olevat jalkapöydän luut menevät kohdilleen keskellä ja sivulla; ja ote varpaista, mukaanlukien isovarvas, kierretään sisäänpäin ja pidetään niin; osat varmistetaan paikoilleen tuella, pihkalla ja pehmeillä nahkasiteillä…..”

http://classics.mit.edu/Hippocrates/artic.html

Kiireestä kantapäähän

Suomalainen kansanparannusperinne elää. Se edelleen rakentuu ja kasvaa monimuotoisessa dynaamisessa vuorovaikutussuhteessa ympäröivään maailmaan ja yhteiskuntaan. Se muotoutuu rakenteisiin ja ajassa vallitseviin käsitteisiin; fysiologian ja anatomian tietämykseen sekä niihin liittyvän tieteellisen tiedon kehitykseen ja tiedollisiin muutoksiin kansainvälisessä ja suomalaisessa tutkimuksessa. Kansanperinteen käsitteistön muotoutuessa nykyaikaan soveltuvaksi ei se kuitenkaan ole hävittänyt juuriaan ja perustaansa, minkä ytimenä on ennen kaikkea ymmärrys ihmiskehon kokonaisvaltaisuudesta ja sairauskäsitysten muotoutuminen tämän pohjalta. Myös ihmisen suhde osana ympäröivää luontoa ja luonnontieteellistä todellisuutta on osa suomalaiseen kansanparannukseen liitettävää maailmankuvaa.

Käsitys ihmisestä kokonaisuutena sekä kokonaisuuden hahmottaminen hoidollisena lähtökohtana on myös modernin jäsenkorjaustaidon ydinajatus. Koska ihmisen keho toimii saumattomana fysiologisena kokonaisuutena on se myös hoidettava kokonaisvaltaisesti; näin on kansanparannuksen piirissä ajateltu läpi vuosisatojen, jollei vuosituhansien aina näihin päiviin saakka. Suomen kielessä on jäsenkorjaukseen liittyen säilynyt joitakin ilmauksia viitaten menneeseen aikaan, jolloin jäsenkorjaus kansanparannusmuotona oli vielä yleistä kaikkialla Suomessa ja osa maatalousvaltaisten yhteisöjen arkipäiväistä elämää. Vieläkin ”tarkkailemme kiireestä kantapäähän” ihmistä josta haluamme syystä tai toisesta tehdä pikaisen arvion. “Kiire” merkitsee vanhahtavassa kielenkäytössä päälakea joten ”kiireestä kantapäähän” katsoessamme arvioimme toisen ihmisen “päästä jalkoihin”.

Symmetria tukirangan luonnollisena tilana

“Kiireestä kantapäähän” on myös konkreettisesti ollut menneen ajan jäsenkorjaajan lähtökohta hoitotilanteen alkaessa. Kipujen vaivaama potilas on asetettu lattialle tai penkille selälleen ja tasapainotekijät on mitattu silmämääräisesti tai asiaan kehitettyjä apuvälineitä, kuten mittauskeppiä hyväksi käyttäen. Saadun mittaustuloksen mukaan ja esimerkiksi kehon vasemman ja oikean puoliskon mittaeroja tarkkaillen on parantaja aloittanut hoitonsa, arvioinut vaivan laatua sekä taidoillaan jäsenkorjaajana pyrkinyt korjaamaan tasapainotekijöitä horjuttavat ongelmat lihaksissa, jänteissä sekä nivelissä.

Mittaaminen on myös suoritettu päälaesta vuorotellen molempien jälkojen kantapäähän; vastakkaista jälkojen ja käsien ristimittaa on hyödynnetty suoritettaessa ”kohtauksesta mittaamista”. Nimittäin entisajan ihmisen raskas ja kehoa toispuoleisesti rasittava pitkäaikainen fyysinen työ metsissä ja pelloilla saattoi rasittaa kehoa ja vääntää keskivartalon vatsalihakset niin pahoin kramppiin että seurauksena saattoi olla jopa pahoinvointikohtaus. Tarvittavan mittauksen jälkeen kouristuksessa ollut keho tasapainoitettiin kudoksia hieromalla, lyhyemmässä ristimitassa olleita raajoja vetämällä tai perusteellisemmin lihaksia ja niveliä käsittelemällä. Kehon jännitys laukesi, symmetria korjaantui ja vaiva näin parani. Myös vastasyntyneen kehon symmetriaan kiinnitettiin huomiota. Heti syntymän jälkeen vastakkaisten raajojen ristimitta tarkastettiin ja näin kyettiin havannoimaan synnytyksen yhteydessä niveliin kohdistuneet vauriot tuoreeltaan sekä korjaamaan ne.

Kehon tukielimistön symmetria ja sitä ajatusta hyödyntäen kehon kivuttomaan luonnolliseen tilaansa palauttaminen on yleensäkin ollut menneen ajan hoidollisen ajattelun tavoite. Keinot ja tavat ovat kuitenkin suuresti vaihdelleet paikallisesti kehittyneen jäsenkorjausperinteen sekä parantajan omien kykyjen ja ymmärryksen mukaan. Vaikka Suomessa on jäsenkorjausperinne ennen kattanut koko maan löytyy arkistoitua kirjallista tietoa sekä tallennettuja kuvauksia hoitotilanteista hyvin vähän. Syynä saattaa olla tutkijoiden kiinnostuksen suuntautuminen ja etnografisen tallennuksen keskittyminen magiaan eli loisuihin ja taikoihin arkisemman jäsenkorjauksen jäädessä näin kiinnostuksen puuttuessa tallentamatta. Mutta eivätpä jäsenkorjaajatkaan ole välttämättä olleet halukkaita paljastamaan kansanperinteen tallentajille salojaan. Parantajan omaama tieto usein on kulkenut perintönä suvun sisällä “isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle”, joten kyseessä on ollut eräänlainen suvun oma sisäinen pääöma, joka on ehkä taannut arvostetunkin aseman yhteisössä. Myös kriteerit parantajaperinteen jatkajaa kohtaan ovat ennen olleet korkeat; hyvältä parantajalta vaadittavat synnynnäiset ominaisuudet on katsottu olevan vain harvalla ja valitulla ja näin osaltaan myös tallentajien ymmärryksen ulottumattomissa.

Muutamia viittauksia jäsenkorjaukseen löytyy Samuli Paulaharjun kuvaamana:

“…Onpa hierojamuorikin hiukan tietäjän lahkoa, tuntee ja tietää ihmisen jäsenet, suonet ja sisuskalut ja luisilla sormillaan kiskoo, liikuttelee ja nytystelee kuivettuneet ja läjäytyneet suonet, sekä pintasuonet että valtimot ja sydänsuonet, sekä peukalo- että jalka- ja hermosuonet, napalyöppärit ja selkävuoletkin, hieroo hivuttelee kaikki suonet ja jäsenet vereviksi ja notkeiksi sekä asettelee ne oikeille sijoilleen. Hän se saattaa myös huppuhauteet rakennella yskätautiselle sekä rutistella pois kiusallisen ronkankolottajan ja vielä jaloillaan tallaten karkoittaa selänkirvestäjän, joka joskus oikein pahasti työntekijän selkää rouhaisee. ”

 

“Kansanomainen lääkintätietous” Matti Hakon toimittamana tietää kertoa iskias-vaivasta seuraavaa:

Hissiäisellä kuuluu vanha kansa tarkoittavan iskiashermoa. Parannus on seuraava. 1. Jalalle annetaan voimakas hieronta varpaan nenästä aina lanteitten ja selän yhtymäpaikkaan asti. Hermoa painavat lihakset otetaan molempien kämmenien väliin voimakkaasti hierottavaksi, samalla annetaan luja hermopuristus; 2. Rumpataan jalkaa edestakaisin vetämällä ja työntämällä, että lyhentynyt jalka venyy täyspituiseksi; 3. Nyt pidetään sairasta suolakylvyssä tai lipeäkylvyssä, jossa on kaksi lusikalliusta tärpättiä; 4. Hikoiluaineena käytetään kuumaa viinimarjamehua; 5. Liikuntaa paljon, mutta se pitää käyttää hyödylliseen työhön”

(Savonlinna)

 

Sisäelinten luonnollinen epäsymmetria on osattu ottaa huomioon kun ”reumatismia” on paranneltu:

Otetaan santaa ja se pestään. Sitten se pannaan kankaiseen pussiin ja joukkoon runsaasti suolaa. Pussi kuumennetaan uunissa ja se pannaan oikean istumalihaksen alle, johon on sivelty parin kämmenen leveydeltä kotipolttoista tervaa. Sitten maataan pussin päällä n. 1-2 t. Tämä uusitaan ja tehdään 3-4 kertaa viikon aikana. Istumalihas on tervattava joka kerta uudelleen. Terva pannaan alaraajan kiinnityskohtaan. Suolaa ja santaa ei tarvitse uusia. Ne kuumennetaan vain. Jos sydän sattuu olemaan oikealla puolella, pannaan pussi vasemman istumalihaksen alle. Kun sitten lauantaina menee saunaan, pitäisi reumatismin olla poissa ruumiista. Jos vielä joskus tuntuu särkyä, voi hoidon uusia vähän ajan kuluttua.”

(Sippola)

 

Ennen piirilääkäreitä ei Suomessa ollut tieteellisen koulutuksen saanutta lääkärikuntaa, joten sairauksien hoito oli luonnollisesti kansan omien konstien ja asiaan erikoistuneiden parantajien ja jäsenkorjaajien varassa. Ensimmäinen piirilääkärin virka perustettiin Pohjanmaalle 1749 ja vuosisadan loppuun mennessä oli virkoja perustettu 11 kpl. Piirien alueet olivat kuitenkin varsin laajat erityisesti maan itäosissa, joten vielä 1800-luvun lääkärillä käynti ja kansan harjoittama oma parannustaito eli kansanparannus toimivat Suomessa rinnakkain. Lääkärit ja kansanparantajat nojasivat myös hoitokäytännöiltään samoihin periaatteisiin ja sen ajan lääketieteellisen tietämykseen kuten nelinesteoppiin. Vuosisadan vaihde toi selvän murroksen kansankulttuurin ja virallisen lääketieteen välille, mitä kiihdyttämässä oli Kansanvalistusseuran perustaminen 1874 ja kansanvalistustyön käynnistyminen. Kansanvalistustyö Suomessa pyrki johdonmukaisesti hävittämään kansan keskuudessa harjoitetun omaehtoisen hoitotyön, kuten jäsenkorjauksen mm. tuki- ja liikuntaelinongelmien osalta, ja siirtämään sen yksinomaan lääkäreiden haltuun.

Lainaus Kansanvalistusseuran julkaisusta ”Ensimmäinen apu tapaturmissa” 1901

…Tähän liitettään vielä seuraavat yksinkertaiset neuvot, jotka ovat otetut rautatieasemien seinille ripustetusta taulusta; ”Ensimmäinen apu tapaturmissa”

Sijoiltaan meno.

Tällä ymmärretään sellaista vammaa, jolloin ne luun päät, jotka muodostavat nivelen, ovat temmaistut irti toisistaan; tavallisin on sijoiltaan meno olkanivelessä. Vahingoittunut lähetetään heti lääkärin luo. Kenenkään muun ei pidä koetella sijalleen vetämistä eikä muuta sellaista, kuten kuitenkin usein tapahtuu. Nyrjähdyksistä ei koskaan saa sijalleen vetämistä yrittää. Kylmiä vesikääreitä asetetaan päälle.

Muutos kiihtyi 1900-luvun alussa kun apteekeissa siirryttiin nopeasti käsityönä valmistetuista lääkkeistä tehdastekoisiin ja röntgenkuvaus keksittiin 1895. Ensimmäinen kuvantamismenetelmä omaksuttiin nopeasti lääketieteeseen synnyttäen uuden lääketieteen haaran, radiologian, missä diagnoosin tekeminen perustuu röntgentutkimuksiin ja niissä havaittuihin löydöksiin. Suomessa ensimmäiset röntgensäteilyyn liittyvät turvausmääräykset annettiin jo 1932 mutta vielä 1957 julkaistu ”Emännän tietokirja” varoiteltuaan ensin iskiaksen omahoidosta ”…on suorastaan vaarallista koettaa itse erilaisilla linimenteillä, hieronnalla jne. parannella tätä vaivaansa; ainoastaan tarkka lääkärin tutkimus voi ratkaista mikä iskiaan aiheuttaja on…”  tuo esiin ”röntgenhoidon” ylivoimaisuuden: ”Nykyisin on useissa tapauksissa röntgenhoidolla onnistuttu huomattavassa määrin lyhentämään taudin kestoaikaa ja helpottamaan sen aiheuttamaa kipua.”

Ensimmäinen kunnanlääkäri palkattiin Viitasaarelle vuonna 1882 ja 1910-luvun alkuun mennessä oli Suomessa jo 159 kunnanlääkäriä.

Kansanvalistuksen harjoittama varoittelu ja pelottelu asennemuokkaajana teki tehtävänsä kaikkialla Suomessa, mutta toisaalta kansa edelleen luotti omiin ”jäsentohtoreihinsa”, kuten asia ilmaistaan Toivo Rautavaaran kirjassa ”Miten luonto parantaa: Kansanparannuskeinoja ja luontaislääketiedettä”, 1980.

””Isälläni oli sellainen polvivika, että polvilumpio nytkähti pois sijoiltaan. Tämä tapahtui useampia kertoja lapsuus- ja nuoruusaikanani. Isäni ei vikanaisella jalallaan pystynyt ottamaan askeltakaan. Kun vika ilmaantui, niin isäni käski valjastaa hevosen, hänet hoidettiin rekeen ja hän ajoi korjauttamaan polveaan Limingan Honkisuolla asuvalla Juho Hannilalla eli yleisesti kutsutulla jäsenkorjaaja Huru-Jussilla. Ensiksi Huru-Jussi siveli, hiveli ja hieroi polvea. Sitten hän nytkäytti polvilumpion paikoilleen ja isäni pystyi kävelemään kuin terve mies. Huru-Jussin kuoltua hänen poikansa Aaro on jatkanut isänsä ammattia.

Ylivieskassa asuessamme nuorimman poikamme lonkkanivel meni pois sijoiltaan. Hänet vietiin lääkäriin, hänen lonkkansa kuvattiin ja sitten hänet määrättiin vietäväksi Helsinkiin sairaalaan, jossa nivel olisi pantu paikoileen ja makuutettu poikaa puoli vuotta kipsissä. Vaimoni oli kuullut että Ylivieskan Niemelänkylällä asuu ”jäsentohtori” Hannes Myllylä. Hän vei poikamme Myllylän luokse. Jäsenkorjaaja sanoi, että lonkkanivel oli jo pitemmän aikaa ollut poissa paikoiltaan ja nivelkuoppaan oli kasvanut rustoa. Voiteen kanssa Myllylä hieroi hellävaraisesti niveltä ja sitten veti sen paikoileen. Lähtiessä hän varoitti: ”Nyt pitää olla varovainen, ettei nivel nyrjähdä kuopastansa”. Kului pari päivää ja poika oli lonkkansa puolesta aivan terve. Sitten hän hyppäsi alas tuolilta ja lonkka lähti sijoiltansa. Ei auttanut muu kuin viedä hänet takaisin Myllylälle, joka pani lonkkanivelen takaisin paikoileen. Mutta toista vuotta poikaa oli käytettävä joka toinen viikko hierotettavana, että rusto kului pois. Kun tuo reilu vuosi oli kulunut. niin jalka oli aivan terve ja poikamme pystyi melkoisiin urheilullisiin saavutuksiin, sellaisiin, jotka vaativat tervettä raajaa.

Raudaskosken koululla ollessamme vaimoni selkä nitkahti ja hän ei pystynyt laisinkaan liikkumaan. Hän makasi vuorokauden selällään vuoteessaan kykenemättä edes käännähtämäänkään. Lankoni haki Ylivieskan Niemelänkylästä jäsenkorjari Uuno Hakalan selkää parantamaan. Uuno Hakala hieroi selkää noin puoli tuntia voiteen kanssa ja sitten hän painoi sijoiltaan nitkahtaneen selkänikaman paikoilleen. Sitten Hakala sanoi vaimolleni: ”Nyt ylös sängystä ja kävelemään”. Vaimoni nousi ja alkoi kävellä lattialla, kuin selkä ei koskaan kipeä ollutkaan. Jälestä päin hän sanoi: ”Ette voi kuvitella, kuinka hyvältä se tuntui, kun selkään ei käynyt kipeästi. Tuollaista äkkiparannusta en olisi koskaan todeksi uskonut”.
Samainen Hakala paransi poikamme Timon jalat, jotka olivat kävelemättömässä kunnossa. Poika oli hyppinyt toveriensa kanssa lautatapulin päältä maahan ja siinä sivut nitkahtivat niin, että poka oli kannettava kotiin. Autolla hänet vietiin Hakalaan. Hakala hieroi sivuja pakarain päältä ja sitten hän painoi häntäluun seutua, että hiljainen rusahdus kuului. Hakala käski tämän jälkeen pojan kävelemään ja hän käveli niin kuin sivut eivät olisi koskaan kipeät olleetkaan.””

 

1980-luvun alussa aloitti lääkäri Antti Hernesniemi merkittävän, lähes kaksi vuosikymmentä jatkuneen tutkimusprojektinsa keskipohjalaisista jäsenkorjaajista. Opinnäytetyössään “Presentation of bonesetter-patient collaboration through “positiographical cinemanalysis” (1999) hän tutki, jäljensi piirroksin ja kuvasi erityisesti ullavalaisen kansanparantaja Ina Nygren Känsälän hoidossaan käyttämiä otteita sekä potilaan hoidon aikana tekemiä raajojen liikeratoja tarkkuudella, joita ei ollut aiemmin julkaistu kirjallisuudessa. Ina Känsälän merkittävyydestä alueen jäsenkorjausperinteen kehitykselle kertoo se, että useat tutkimuksen kohteena olleet alueen silloiset jäsenkorjaajat olivat itse saaneet Inalta hoitoa ja näin samalla oppineet jäsenkorjausasioita. Keskipohjanmaalla onkin jäsenkorjaus elävänä hoitomuotona säilynyt pisimpään alueen maatalousvaltaisuuden vuoksi ja erilaisiin ”jäsenvikoihin” kuten nyrjähdyksiin, venähdyksiin ja sijoiltaanmenoihin on lähes tasavertaisesti virallisen terveydenhuollon rinnalla haettu apua alueen taitavilta jäsenkorjaajilta.

Antti Hernesniemi perusti paikallisten jäsenkorjaajien Pentti Penttilän ja Olavi Mäkelän sekä asianharrastajien kanssa Kansanlääkintäseura r.y.:n vuonna 1986. Sen ydintoiminnoiksi määriteltiin seudulle tyypillisten kansanlääkintähoitojen tarjoaminen, niiden tutkiminen, julkaisu- sekä tiedotustoiminta. Antti Hernesniemen vielä toimiessa 1990-luvun alkuvuosikymmenellä Kansanlääkintäseuran johdossa aloitettiin Suomessa ensimmäisenä myös systemaattinen jäsenkorjauksen koulutus ulkopuolisille. Vuonna 1993 alkaneen perehdyttämistoulutuksen opettajina toimivat kaustislainen Pentti Penttilä ja ullavalainen Olavi Mäkelä.

Tänä päivänä jäsenkorjaajiksi Suomessa kouluttavat Kansanlääkintäseura ry. (kalevalainen jäsenkorjaus), Perinteinen jäsenkorjaus ry. sekä Suomalainen jäsenkorjaus ry. Kaustisen Kansanlääkintäkeskuksessa harjoitetaan ja koulutetaan myös ns. kaustislaista jäsenkorjausta eli lyhyempiä ongelma-alueisiin kohdistuvia osahoitoja. Kaikki eri nimikkeiden alla kulkevat suuntaukset perustuvat kuitenkin samaan vanhaan keskipohjalaiseen jäsenkorjaustaitoon.

Kuvat:

Parantaja apulaisineen Taivalkosken Loukonvaarassa

Kuva: Samuli Paulaharju 1917 / Museovirasto

https://www.finna.fi/Record/musketti.M012:KK3490:2249

Pekka Rissanen toimittaa ”kohtauksesta mittaamista”

Kuva: Ahti Rytkönen / Museovirasto

https://www.finna.fi/Record/musketti.M012:KK1482:560

Kohtausta mitataan, mittaajana Lasasen eukko

Kuva: Samuli Paulaharju 1917 / Museovirasto

https://www.finna.fi/Record/musketti.M012:KK3490:2225

Lähteet:

https://www.researchgate.net/publication/231536811_Hernesniemi_Antti_Presentation_of_bonesetter-patient_collaboration_through_positiographical_cinemanalysis_Medical_thesis_University_of_Oulu_1999

Kansanomainen lääkintätietous, 1957, toim. Matti Hako

Miten luonto parantaa, Toivo Rautavaara, WSOY 1980

http://www.kirjastovirma.fi/en/node/1348